Siirretään aikajanaa noin kaksitoista vuotta taaksepäin.

Kirjailija Katja Ketulla oli löytökissavanhus Amalia Kekkonen Ykkönen, joka oli Katjalle tullessaan moniallergikko ja jo elämän väsyttämä.

– Eläinlääkäri totesi noin 15-vuotiaasta kissasta, ettei se ehkä elä kauaa, mutta päätin kuitenkin ottaa sen. Muutettuaan luokseni Amalia innostuikin elämästä ja sen allergiat paranivat, Katja kertoo.

Vanhana koiraihmisenä Katja kuvitteli Amalian kaipaavan kaveria. Amalia olisi ollut asiasta ehkä toista mieltä, sillä se nautti olostaan ainoana kissana.

Katja ryhtyi kuitenkin etsimään kissakaveria ja uskoi löytäneensä Viikin löytöeläintalosta luovutusikäisen pennun.

– Kun menin katsomaan sitä, sieltä kerrottiin, että pentu oli ehditty luvata jollekin lapsiperheelle.

Pennun metsästys jatkui.

– Seuraavaksi menin jonnekin lähiöön katsomaan kissanpentua. Ovella oli vastassa mummo, joka pisti pienen pennunrääpäleen muovipussiin ja sanoi, että vie pois. Petja oli sellainen korkeintaan kämmenen kokoinen, eikä missään tapauksessa vielä luovutusiässä. Olin ihan kauhuissani ja yritin kysyä, missä sen emo on, mutta siitä ei tullut selvää.

– Päätin, että tänne en pentua kyllä jätä ja laitoin sen puseroni sisään.

Koska elämällä on tapana tarjota ajoittain yllätyksiä, sai Katja kotimatkalla puhelinsoiton.

– Olin taksissa, kun Viikistä soitettiin, että he antavatkin pennun minulle.

Yhtäkkiä Katja huomasi olevansa samana päivänä kahden pienen pennun omistaja.

Amalia-vanhus otti tulokkaat hieman tuhahdellen ja vähän äyskienkin vastaan, mutta ryhtyi kuitenkin pienille pennuille kuin emoksi.

– Loppujen lopuksi niistä tuli rakkaita ystäviä keskenään. Oli kivaa, että niillä oli toisensa.

Katja iloitsee, että hänellä on käynyt hyvä tuuri kissaystävien kanssa, vaikka matkaan on mahtunut suruakin. Amalia sai olla kissaperheen päänä vielä vuosia, mutta sitten tuli syöpä ja oli aika tehdä päätöksiä.

– Vein sen eläinlääkärille ajatuksena, että Amalia olisi lopetettava. Eläinlääkäri, joka sattui olemaan belgialainen, tutki Amalian ja sanoi, että tämä kissa ei halua vielä kuolla.

Niin Katja palasi kissan ja sille tarkoitettujen kipulääkkeiden kanssa kotiin. Sitten tuli päivä, jolloin Katja tiesi yhteisten hetkien olevan vähissä.

– Tein meille illalla pedin pöydän alle ja vietimme viimeisen yön tassu tassua vasten. Aamulla Amalian oli aika lähteä. Sillä oli hyvä ja turvallinen lähtö.

Kissanpäivät kotosalla

Ja takaisin tähän päivään. Katja vastaa puhelimeen Roomasta, jossa hän on kääntäjän kanssa viimeistelemässä italiaksi ilmestyvää kirjaansa sekä kirjoittamassa uutta romaania.

– Olen täällä Suomen Rooman -instituutissa uuden kirjan parissa. Jännittäviä aikoja, ilmestyykö kirja ensi vuonna vai meneekö sen julkaisemiseen vähän pidempi aika, Katja kertoo salaattilounaansa ääreltä.

Hän viipyy Roomassa vielä koko marraskuun, mutta ei hätää: Petja ja Rimma ovat hyvässä hoidossa koti-Suomessa.

– En halua siirrellä kissoja näiden matkojeni takia, sillä ne tykkäävät olla kotona. Nytkin siellä on tosi mukava nuori tyyppi kissavahtina. Hän leikittää niitä sellaisilla älypeleillä, vaikka kissat kyllä mieluummin nukkuisivat ja viettäisivät rauhallista vanhan kissan elämää, Katja nauraa.

Lue lisää Kissafanin vuoden viimeisestä numerosta 6/2024!

Hieman epäselvää on, saako Katja Kettu kissoiltaan enemmän rakkautta kuin kissat Katjalta. Kuva: Sampo Korhonen