Kun luottamusta ihmiseen ei ollut

Lähes kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun olimme tuhkanneet rakkaan kissamme Luciferin 18 vuoden yhteiselon jälkeen, ja aloin yhä useammin miettiä kissaa perheeseemme.

Olin tutustunut venäjänsiniseen mieheni sisaren perheessä, ja kai siitä syystä selailin Suomen venäjänsinisten sivuja. Jo toisella kerralla sivuja katsellessani löysin Bonon: 4-vuotiaan venäjänsinisen, joka etsi uutta kotia.

Mietin päivän ja mietin yön, ja aamulla soitin selvittääkseni asiaa. Kissalasta kerrottiin, että Bono on ollut heillä kaksi viikkoa, koska se ei tullut toimeen omistajaperheen toisen kissan kanssa Bonon eläinlääkärikäynnin jälkeen. Mietimme vielä päivän ja sovimme, että lähdemme seuraavana viikonloppuna katsomaan Bonoa sekä tapaamaan Bonon omistajia.

Kun näin Bonon ensimmäisen kerran, se makasi kissalan ylähyllyllä tiukasti seinää vasten kopin nurkassa. Se ei tullut tervehtimään kissalan emäntää, omistajaa – saati sitten minua. Me päätimme kuitenkin ottaa Bonon. Teimme paperit ja lähdimme kotiin. Saimme kotiin omistajan käsinkirjoittaman paperin, jossa hän kauniisti kuvasi, mistä Bono pitää ja mistä ei.

Alku omassa huoneessa

Bono piileskeli ensimmäisen viikon ajan milloin missäkin, kunnes ymmärsimme, että hänelle pitää antaa oma rajattu tila. Annoimme hänelle oman huoneen, jonne hän sai ruuat ja jossa oli myös kissavessa.

Ensimmäiset kuukaudet Bono oli sängyn alla. Se tuli syömään silloin, kun huoneen molemmat ovet olivat suljettuina. Huoneeseen on lasiovet, joten saatoimme nähdä siitä vilauksen silloin tällöin.

Olin iloinen siitä, että Bono söi, joi ja kävi kissavessassa joka päivä. Koskea siihen ei saanut – se pakeni viimeiseen nurkkaan ja sähisi ja murisi, jos sitä lähestyi. Nameillakaan sitä ei saanut sängyn alta – se painautui tiukasti viimeiseen nurkkaan, kun ihminen oli sen kanssa samaan aikaan huoneessa.

Omat kokemukset kissasta ovat olleet aina miellyttäviä: kissa tuo iloa ja läheisyyttä perheeseen. Kolmen, neljän kuukauden kuluttua aloimme olla epätoivoisia Bonon suhteen ja pohdimme sen viemistä eläinlääkäriin. Bono ei suinkaan tuonut iloa, vaan jännitettä ja pettymystä, surua ja jopa kiukkua, kun tekee kaikkensa ja kissa sähisee ja murisee. Emme missään tapauksessa halunneet antaa sitä mihinkään toiseen perheeseen.

Jossain kohdin mietin myös, auttaisiko kissakaveri. Soitinkin yhteen paikkaan pennusta, mutta sieltä sain hyytävän vastaanoton, kuinka ajattelematon olen, minkä seurauksena itkin omaa typeryyttäni ja itkin Bonoa. Konsultoin kissaihmisiä ja olin usein yhteydessä myös Bonon kasvattajaan, josta olikin suuri tuki, ja taas päätimme jatkaa.

Aloin istua joka ilta Bonon huoneessa niin etäällä hänen oletetusta olinpaikastaan sängyn alla kuin pystyin. Juttelin sille rauhallisella äänellä ja heittelin nameja.

Eräänä iltana Bonon tassu näkyi päiväpeitteen alta, kun se yritti ottaa namia. Seuraavana iltana samoin. Jonain iltana se tuli jo hiukan näkyviinkin, otti namin ja meni äkkiä takaisin sängyn alle. Näin jatkoin viikko toisensa jälkeen.

Lue lisää Kissafanin numerosta 6/2023!

IvanaKallio’s Einstein, tuttavallisemmin Bono, on alkanut jo luottaa ihmisiin. Kuva: Arja Mattson